Poskimaali
”Sä teit sen taas.”
Kun hän hellävaroin tarttuu kämmenillänsä ranteistani, nostan katseeni hänen surua viestiviin ruskeisiin silmiin. Hänen silmänsä kiiltävät taianomaisesti, mutta tiedän kiillon tulevan yläpuolellamme olevasta kristallikruunusta. Jos sisustus olisi aikoinaan ollut minun, eikä vanhempieni päätettävissä, ei tuollaista hökötystä tällä hetkellä koreilisi katossa.
Tuijotamme toisiamme puolikkaan vaitonaisen minuutin. Hän tietää tilanteeni, ja antaa minulle huomaavaisesti aikaa ajatella vastaustani. Ehkä hän myös tietää, että yritän parhaillaan keksiä tekosyytä tai uskottavaa valhetta. Poika tietää liikaa.
”George siis laverteli?” yritän aluksi kierrellä. ”Kyllähän sä tiiät, että se liiottelee aina.”
”Priscilla”, hän vastaa oitis. Äänensävy on se sama, mikä hänellä aina on tässä samaisessa tilanteessa; täynnä huolta, mutta silti jostain hän on löytänyt ripauksen ankaruutta. ”Veljesi ei liiottele, näenhän mä itsekin kilometrin päähän, ettei sulla oo kaikki taas kunnossa.”
Ajaudumme taas hiljaisuuteen. Tunnen ranteitani vasten pojan otteen kiristyvän ja tiedän hänen yrittävän tavoittaa katsettani, mutta minun silmillä ei ole kiintopistettä. En tiedä, mihin tuijotan, mutta pääni käy suurta yksintaistelua kahden vaihtoehdon välillä; joko annan palaa tai sitten en anna palaa. Jostain kumman syystä jälkimmäinen vaihtoehto houkuttelee minua kaikista eniten, mutta tiedän sen johtavan ennemmin tai myöhemmin vaihtoehtoon yksi. Hän on todella huolehtivainen persoona, mikä minua juuri tällä hetkellä eniten hänessä ärsyttää.
”Mutta en voi sille mitään”, vastaan lopulta, vaikka hän joutuukin tulkitsemaan kaiken huuliltani, sillä sanat takertuvat äänihuuliin. Yritän pidättää pelon ja turhautuneisuuden sekaisia kyyneliä, mutta epäonnistun yrityksessäni ja jääkylmille poskilleni vierähtää pari lämmintä kyyneltä. Tunnen hänen hellittävän otteen ranteistani ja samalla sekunnilla olen pojan lämpimässä halauksessa.
”Helpottaisi, jos kertoisit, miltä susta tuntuu”, hän sanoo hiljaa ja hivuttautuu ihan minuun kiinni. ”Mä rakastan sua enemmän ku mitään tässä maailmassa, ja mä olen oikeesti huolissani susta.”
”Mäkin rakastan sua ihan tajuttomasti”, vastaan vaisusti hymyillen. ”Se ahistus vaan iski, ja mun oli pakko –”, yritän kertoa, mutta sorrun itkemään.
”Ahmia.”
Pistän silmät kiinni ja nyökäytän nopeasti päätäni pari kertaa.
”Ja hetken päästä oksentaa”, hän jatkaa.
Kyynelilleni ei tahdo tulla tälläkään kertaa loppua, joten joudun taas vain nyökäyttämään päätäni. Silmien avaaminen ei tule kuuloonkaan. Kiedon vain käteni poikaystäväni ympärille niin tiukasti, kuin pystyn ja painan pääni hänen rintaansa vasten.
”Liam”, kuiskaan itkunsekaisella äänellä hänen sinertävää ruutupaitaa vasten. ”Mä… mä oon niin pahoillani.”
Liam hyssyttelee minulle rauhoittavalla äänellään ja tiukentaa omaa otettaan vartaloni ympärillä. Hän painaa huulensa päälaelleni ja rupeaa keinuttamaan minua hitaasti edestakaisin. Rauhallinen, edestakainen liike saa minutkin hieman rauhoittumaan ja hetken päästä saan itkuni loppumaan.
Kun voin olla täysin varma, etten enää purskahda uudestaan itkemään, nostan vaisusti katseeni Liamiin. Hän katsoo minua yhä huolta täynnä olevilla silmillä, mutta hän ei sano ainuttakaan lohduttavaa sanaa, sillä hän tietää niiden vain pahentavan tilannetta.
”Oletko maalannut taas tänään?” hän kysyy nostaen kasvoilleen pienen hymyn, sillä hän myös tietää minun rakastavan tätä puheenaihetta. Samalla tajuan, että äskeinen on unohdettu hetkeksi ja Liam antaa minulle tilaisuuden unohtaa kaiken ikävän.
”Mistä arvasit?” kysyn häneltä huomattavasti pirteämpänä kuin minuutti sitten.
”Sulla on maalia poskessa”, hän vastaa ja laittaa kätensä oikealle poskelleni. Hänen lämmin käsi kylmää poskeani vasten tuntuu käsittämättömältä. Liam on aina niin lämmin ja normaalin värinen, ja minä aina niin hirveän kalpea ja jäässä.
”Haluaisin nähhä, millasia teoksia oot tällä kertaa saanut aikaan.”
”Haluutko oikeesti?”
”Tietenkin.”
Tällä kertaa hyvin leveä hymy leviää kasvoilleni, enkä saa poskilihaksiani rentoutumaan, vaikka kuinka yritän. Nousen sohvalta ja vetäisen Liamia hellästi käsistä, jolloin hänkin nousee seisomaan. Otan häntä vasemmasta kädestä kiinni ja lähden taluttamaan häntä huoneeseen, jossa vietän suurimman osan vapaa-ajastani ja maalailen tunteitani kankaille. Olemme molemmat terapeuttini kanssa todenneet sen jollain ihmeellisellä tavalla auttavan minua välttämään ahmimiskohtauksia. Nykyään olen aika hyväkin maalaamisessa ja rakastan harrastustani toisiksi eniten maailmassa – Liam on tietenkin ykkössijalla.
Kun painan maalaushuoneen oven kahvaa, Liam laittaa vapaan kätensä kahvalla olevan käteni päälle ja pysäytän liikkeen. Katsahdan häneen ja hän hymyilee minulle lempeästi. Kun tajuan hänen kumartuvan hieman, vedän kahvalla lepäävän käden nopeasti Liamin käden alta ja asetan sen hänen kaulan taakse ja kurottaudun hieman, jotta huulemme kohtaavat. Liam kuitenkin irrottautuu suudelmasta liian nopeasti ja jään janoamaan lisää. Hän huomaa oitis ilmeeni ja naurahtaa.
”Meillä on tässä kuule koko elämä aikaa, siihen mahtuu vaikka kuinka monta suudelmaa vielä, usko pois.”
”Nyt”, marisen kuin pikkulapsi ja saan Liamin naurahtamaan uudestaan. Hän painaa huulensa takaisin huulilleni, mutta lopettaa suudelman kuitenkin pian.
”Rakastan sua”, sanon hänelle.
”Mäkin rakastan sua”, Liam vastaa. ”Kyllä me tästä kaikesta selvitään. Mutta nyt mä haluan nähhä ne sun maalaukset, ehkä mäkin jopa innostuisin ja voitais maalata jotain yhessä.”
”Sen ku näkis”, vastaan huvittuneena ja avaan oven. ”Mutta mä tuun aina maalaamaan tuhatkuussataa kertaa paremmin kuin sä.”
moiii:)
